Näin joulun ja uudenvuoden aikahan on tunnetusti toivoa täynnä niin pohdinpas tässä näin yleisellä tasolla, että mitä ME suunistajat oikein voitaisiin toivoa lajimme puolesta tulevaisuudelle. Tokihan jokainen varmaan toivoo uusia nastareita, pummittomia tykkijuoksuja, reenimotivaatiota jne. Mutta mitä toivoa, jos ajatellaan suunnistuksen tulevaisuutta lajina?
Seuravassa näitä mahdollisia toiveita, ja pilke silmäkulmassa kirjoitettua pohdintaa, onko toive sittenkään hyväksi!
1) Toivomme lajillemme lisää näkyvyyttä, uusia harrastajia sekä sponsoreita. Kyllähän se nyt nostaisi meidän pihkaniskojen arvostusta kun suunnistustakin tulis telkkarista yhtä paljon kuin hiihtoa ja ampumahiihtoa, puhumattakaan potkupallosta... Sponsorit työntäis rahaa ovista ja ikkunoista ja kadulla jokainen vastaantulija osaisi luetella viime arvokisojen mitalistit. Suunnistuksesta tulisi mediaseksikäs laji ja seurat täyttyisivät uusista harrastajista. Kuulostaa hyvältä! Mutta... toisaalta kun raha alkaisi pyörimään se mahdollisesti houkuttelee käyttämään dopingia (hiihdossakin moni käryää vuosittain) ja teeveetuotannon määräysvalta todennäköisesti veisi kisoja nykyistäkin enemmän puistoihin pois ns. "kunnon maastoista". Lisääntyneiden harrastajien takia iltarasteillakin saisi karttoja jonottaa monta minuuttia, rasteilla jaettaisiin vuoronumeroita päästäkseen leimaamaan, am-kisoissa autoa ei saisi enää lähelle kisakeskusta ja Jukolassakin saisi varautua hammassuojilla nyrkkitappelujen vuoksi. Puhumattakaan siitä että maastot ylikuormittuisivat iltarastien valtavista yleisöryntäyksistä ja ne juostaisiin piloille. Siispä perun toiveeni.
 |
| Tarvitaanko meitä lisää? |
2) Toivomme vähälumista talvea, aikaista kevättä ja sateetonta n. 20-25 asteista kesää, joka jatkuu pitkälle syksyyn. Oi miten ihanaa, se olisikaan kun jokainen päivä olisi täydellisen optimaalinen suunnistustreenille! Ei liian kylmä, muttei liian kuumakaan, jottei hikoa kuin pieni sika. Keväällä pääsisi aikaisin sulalle maalle ja vähälumisen talven johdosta suotkin voisi ylittää lähes tulkoon kuivin jaloin. Jukolan yössäkään ei palele eikä kisapaikoilla tarvita koskaan kumppareita, sadetakkeja ja fleecekerrastoja. Sm-yönkin voisi kelien puolesta juosta nylkyissä... Mutta oisko se sittenkään hauskaa? Enää ei voisi jakaa uskomattomia selviytymistarinoita reenistä, jossa vesisade muistutti lähinnä taifuunia, miten pystyisi enää arvostamaan kesän hyviä kelejä kun ei ole joutunut kaikki yllättäneen takatalven johdosta kärvistelemään kevätleirillä, kahlaamaan hyisissä soissa tai sitten läähättämään henki hieverissä juostessaan loppusuoraa 4 litraa kevyempänä +37 asteen helteessä Fin5:n pitkällä matkalla. Ja entä ne legendaariset syksyn yöreenit kylmässä ja märässä, myrskyn keskellä, buffit kaulalla. En tiedä, olenko sekaisin, mutta ainakin minä jollain ulkopuolisen mielestä varmaankin sairaalla tavalla nautin niistä syksyn loskakelin reeneistä. Sitä miettii jo tulevan kesän koitoksia ja pelkällä sisulla painaa eteenpäin. Taidanpa perua siksi tämänkin toiveen, sillä suunnistus muuttuisi täysin tylsäksi. Sehän se tämän lajin hienous onkin kun ulos ei paljo ikkunasta katella vaan mettään lähetään kelissä ku kelissä!
 |
| Mettään mennään kelissä ku kelissä |
3) Toivomme vähemmän harvennuksia, hakkuita ja puita kaatavia myrskyjä sekä parempaa metsänhoitoa suomalaisiin metsiin. Olisihan se mukava juoksennella kun ei koko aikaa makaisi maassa, kun kompastelee harvennuksen aiheuttamiin "jätöksiin" tai joutuisi ninjailemaan myrskyn kaatamien ikikuusien yli päästäkseen. Oishan sekin mukavaa näin suunnistuksellisesti ettei kartan joka kohdassa olisi tilkkutäkin tapaisesti hakkuuaukkoja "pilaamassa" neitseellistä ikimetsää. Ja kyllähän se nyt on nautinnollisempaa juosta Jämin hyvin hoidetuissa talousmetsissä missä riittää kun jalkaa nostaa 10cm kuin keski-suomen tai varsinais-suomen "hakkuuhelvetissä" missä ei riitä vaikka nostaisi jalkaa 2 metriä... Mutta toisaalta. Eihän sitä joutuisi sitten koskaan kiroamaan kuinka juuttui kartalle merkkaamattomaan myrskytuhoon ja kaveri pääsi kuittaamaan kierrettyään 50m päästä, eikä enää pystyisi kehuskelemaan mahtavilla taistelujäljillä kun polvet aivan verillä kompastuttua joka ikiseen risuun ja männynkäpyyn. Ja kuka sitten pelastaa kun jostain kumman syystä maasto ei vastaakaan karttaa ja viimeinen takuuvarma "kirkontorni" oli edellinen rasti, eikä jossain kaukaisuudessa hämärästi häämötäkkään pelastava aukon reuna... Enkä ainakaan minä henkilökohtaisesti pitäisi jos kaikki maastot olisi yhtä luukutusta kuin Jämi. Onhan se omanlaistaan seikkailua, kun ei ikinä tiedä mitä metässä vastaan tulee, ja luohan se oman vivahteensa suunnistukseen, kun kartalta ei aina pysty päättelemään kuinka hidas hakkuuaukko on ja joutuu jopa omaksumaan, että metsät vaihtelevat ympäri Suomen ja joka puolella on omat ominaispiirteensä niin metsien hoidossa kuin ihan kasvillisuudenkin puolesta. Pakko siis perua tämäkin toive.
 |
| Ja läpi mennään vaikka harmaan kiven |
Kun tarkemmin ajattelee niin eipä suunnistus kovin paljoa voisi toivoa, asiat näyttäisi loppujen lopuksi olevan suunnistuksessa näin yksilön kannalta melko hyvin. Meillä on upea laji, joka on upea juurikin kaiken monimuotoisuuden ja vaihtelevuuden takia. Meillä on metsiä missä suunnistaa toisin kuin osassa Eurooppaa. Eikä suunnistus mikään kovin kallis laji ole verrattuna moneen muuhun. Ehkäpä sittenkin löytyy yksi hyvä toive mitä suunnistaja voisi toivoa -> Toivomme siis ettei rakas lajimme kokisi kovin mullistavia muutoksia, näin on oikein hyvä!
ps. Yksi konkreettinen epäkohta kuitenkin kaipaisi korjausta... Koska suunnistus nyt on näinkin extremeurheilua, niin toivoisimme kestävämpiä suunnistustarvikkeita, repeytymättömiä suunnistuspaitoja, reikiintymättömiä suunnistussukkia, kallioilla luistamattomia nastareita, iskunkestäviä kompasseja, paikallaan pysyviä tarkistusliuskoja sekä aukeamattomia hakaneuloja numerolapun kiinnitystä varten. Onko se muka liikaa vaadittu?
